Juuri nyt digitaalisuudesta puhutaan joka puolella. On digipalveluja, digilehtiä, digi-sitä ja digi-tätä. Mutta mitä se edes tarkoittaa ja onko siitä mitään hyötyä?
Yleisesti ottaen digitaalisuus on asioiden tekemistä tietoliikenneyhteyksien avulla teknologiaa hyödyntäen. Se ei ole osa vain it-yritysten tai suurten organisaatioiden arkea, vaan osa meidän kaikkien arkea nyt ja etenkin tulevaisuudessa.


Käytännössä tietoliikenneyhteyksiä hyödyntämällä voi esimerkiksi tehostaa ajankäyttöään, vähentää matkustuksen ja kulutetun polttoaineen määrää sekä tavoittaa vaivatta muita ihmisiä: läheisiä, laajempia yleisöjä, asiakaskuntia ja kaukaisempiakin yhteistyökumppaneita. Voi kerätä, analysoida ja hallita tietoa tehokkaammin, voi markkinoida ja myydä paremmin sekä löytää uusia tapoja tehdä työtä.


Tähän saakka toiminnan muutokset ovat olleet merkittäviä etenkin pankkipalvelujen, terveys- ja hyvinvointipalvelujen sekä kaupan palvelujen parissa. Mutta lisää on luvassa, kiihtyvällä tahdilla.


Suurin este digitaalisuuden etenemiselle ovat vanhat rutiinimme ja asenteemme. Hyödymme vasta, kun riittävän moni käyttää sähköisiä palveluja. Tämä vaatii helppokäyttöisyyttä, koulutusta ja markkinointia, jota nykypäivänä onkin tarjolla yhä enenevissä määrin.


Tietokoneiden ja -verkkojen käyttö vaikuttaa moniin maamme perinteisinä heikkouksina pidettyihin seikkoihin: etäisyydet kutistuvat ja laajan harvaan asutun alueen logistiikasta saadaan tehokkaampaa. Lisäksi digitaalisuus voi parantaa työn tuottavuutta, vähentää tuhlausta ja luoda pohjaa kestävämmälle kehitykselle. Asioita on mahdollisuus tehdä viisaammin ja paremmin - aikaa, rahaa ja muita resursseja säästäen.


Digitaalisuus sinänsä ei ole, eikä sen pidä olla itseisarvo. Kaikkeen sähköinen toiminta ei sovi. Mutta tällä hetkellä on vielä paljon hyödyntämättä. Etenkin maaseutualueilla verkkoyhteyksistä voi olla valtavasti apua. Muun muassa etätyön mahdollisuudet ja sähköisten palvelujen käyttöönotto auttavat kyliä pysymään elinvoimaisina.


Ympäri Suomea on parhaillaan käynnissä erilaisia digitaalisuuden edistämiseen liittyviä hankkeita. Pohjois-Pohjanmaan Kylät ry ja Kainuun Nuotta ry tekevät alueella ylimaakunnallista yhteistyötä sähköisten palvelujen hyödyntämisen edistämiseksi maaseuturahaston tukemassa Rajaton Verkosto -hankkeessa.


Digitaalisuus koskettaa meitä kaikkia. Joten nuoret ja vanhat, jokainen asukas, kylä, kunta, yhdistys ja yritys: ollaan rohkeita, avoimia ja aktiivisia! Kokeillaan, opitaan ja innostutaan!

Maarit Vuorela
projektipäällikkö
Rajaton Verkosto -hanke
Pohjois-Pohjanmaan
Kylät ry

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Miksi ruokapula uhkaa maatamme?

 

Päivän puheenaihe on ollut se saadaanko viljaa korjattua tarpeeksi ? Mm. entinen kansanedustaja Inkeri Kerolakin – aiheellisesti -- hätäili leivän riittävyyttä ja viljelijöiden kestämistä sääilmiöiden puristuksessa. Vastaan: ”Kyllä Luoja ilmansa parantaa, ennen kuin pahat ihmiset tapansa. ” Ja kysyn, kuinka kauan viljelijät jaksaa EU:n puristuksessa ja sen tuomassa ahdingossa?


Sillä en ole kenenkään päättäjän huomannut puuttuvan siihen, mistä puutteen uhka todellisuudessa johtuu. Minä ikääntyneenä ja siitä 53 vuotta ammattia voimien äärirajoilla harjoittaneena luulen jotain asiasta tietäväni. EU:hun liittymisen seurauksena tuotteiden hinnat romahtivat ja tulovajetta alettiin paikkaamaan ns. EU-tuilla – nehän ovat Suomesta vietyjä verorahoja - joista näillä tempuilla osa palautetaan, yli niljardi euroa per vuosi jää sinne. Viljelijänä koin muutoksen sosiaalipummiksi ja holhouksenalaiseksi joutumisena, joka vei talonpojan arvokkuuden sekä toi EU- torppariuden tilalle.


Tukien saamisen edellytyksenä on näet ollut, että teemme joka kylvetystä lohkosta kartan, siemen, lannoite, kylvö ym. ym. kirjanpidot, laitat elukoille korvamerkit, ilmoitat syntyvät, kuolleet ja jos ne on päivänkin myöhässä, on kuulustelut ja sanktiot edessä. EU-valvojat, ”kytät”, kulkee laskemassa elukoita, mittaavat peltoja, onko oikea mitta ja oikea kasvi. Istut joka vuosi päiväkausia koulutuksessa, kokemattomien pojankloppien rahastettavana, miten sontatunkio tehdään pellolle, ruiskutuskursseilla ym. Kokeneelle viljelijälle ja maksua vastaan.


Tällä hetkellä on hyvän ohran hinta 130 euroa tonnilta, eli 12 senttiä kilo, josta tulee monta leipää, ja kauran 120 euroa, kuivattuna viljavarastolle vietynä, meiltä 50 km matkaa. Tämä hinta kattaa hädin tuskin puinti-, kuivaus- ja viljan kuljetuskustannuksen, elikkä korjuun. Maanvuokra, ojien kunnostus, kyntö, äestys, kylvö, siemenet, apulanta, ruiskutus ym. kulut peitetään sillä ”valtavalla” EU-tuella ja jos sitä jää joku euro, se on viljelijän palkkaa.


Tuosta viljan viljelyn kannattamattomuudesta seuraa, että osalla pelloista pidetään kesantoa, erilaisia kasveja, joiden satoa ei korjata. Elikkä läheskään kaikki pellot eivät ole hyötykäytössä. Onko EU opettanut tai pakottanut leikkimään ruualla? Pidän ihmeenä ja hatunnoston arvoisena, että joku vielä jaksaa uurastaa alalla. Hetki sitten tavatessani suurmaitotilan omistajan kysyessäni kuulumisia, oli vastaus: ”Ei koskaan ole oltu niin ahtaalla, kuin tänä päivänä.”


EU:han on tällä kaikella edellä sanotulla sekä voimakkaalla ohjauksella saanut pienemmät tilat luopumaan ammatista, mikä on johtanut teollisuusmaisiin yksiköihin, joissa viljelijät nääntyy työn sekä huolien alle. Tilojen määrän romahtamisesta luontojaan seuraa, että pelloille lähtee poutapäivänä murto-osa puimureita ym. koneita, niin sään armoille joutumisen riski on moninkertaistunut.


Entä Kerolankin esille nostama huoltovarmuus? Varmuusvarastot on vain murto-osa siitä, mitä pitäisi ja olivat itsenäisyyden aikana. On luovutettu valtion omistama lannoiteteollisuus ulkolaisten bisnespiirien rahastusvälineeksi, jonka seurauksena lannoitteiden hinnat ovat nousseet valtavasti. Meillehän on jo pyhän raamatun alkuluvuissa opetettu, että ”pitää seitsemänä lihavana vuotena koota, seitsemää laihaa vuotta varten”. Ja ruoka on tärkein puolustuksellinenkin asia. Ei auta aseet, jos ei ole leipää, ja tuontiväylät ovat silloin tukossa.

Jaakko Jukkola
Pyhäjoki

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Metsissä tulevaisuus

 

Euroopan unionissa on kiistelty tämän vuoden aikana paljon hiilinieluista ja Euroopan metsäpolitiikasta. Euroopan parlamentti hyväksyi suunnitelman, jonka tavoitteena on kasvattaa metsien sitoman hiilidioksidin määrää ja leikata kasvihuonepäästöjä. Parlamentin päätös oli Suomen kannalta parempi kuin alkuperäiset uhkakuvat näyttivät.
Parlamentti vaikutti äänestyksellään siihen, mitä vertailuajanjaksoa laskennassa käytetään. Komission alkuperäisen esityksen mukaan laskentamalli olisi ollut Suomelle haitallinen, koska vertailuvuosina olisi käytetty vuosia 1990-2009. Näinä pahimpina lamavuosina suomalainen metsäteollisuus käytti vähemmän puuta ja hakkuiden määrä oli paljon nykyistä pienempi. Nyt parlamentti hyväksyi vertailuvuosijaksoksi 2000-2012. Parlamentti myös muutti ympäristövaliokunnan esitystä niin, että vertailutaso perustuu metsänhoidon käytänteisiin eikä intensiivisyyteen. Näin jäsenmaat, kuten Suomi, voivat lisätä hakkuitaan järkevästi noudattaen kestävää metsänhoitoa.


On ajatuksena varsin omituista, että joudumme Euroopan tasolla keskustelemaan metsän käsitteestä. Etelä- ja Keski-Euroopassa metsä ja metsien hoito ovat aivan eri tasolla kuin pohjoismaissa. He ovat ahneuksissaan hakanneet metsänsä aikoja sitten. Nyt meidän hyvä ja kestävä metsäpolitiikkamme meinaa joutua muiden huonojen käytänteiden ja historian maksumieheksi. Ahkeran ministerityön ja hallituksen periksi antamattomuuden myötä asiaan saatiin muutos ja se etenee tällä hetkellä parempaan suuntaan. Vielä kuitenkin riittää tekemistä ministerineuvostossa, jotta lopullinen päätös pysyy kannaltamme edullisena. Sekään ei tule olemaan helppo harjoitus.


Nyt käsillä olevilla päätöksillä on suuri merkitys alan yritysten investointihalukkuuteen, puurakentamiseen ja biotalouden kasvuun Suomessa. Nämä ovat olennaisia tekijöitä talouden kasvun kannalta. Kestävässä metsänhoidossa olemme maailman huippua ja tätä osaamista voimme ilolla viedä myös muualle Eurooppaan ja maailmalle. Silloin myös muut Euroopan maat saavat metsiään hiilinieluiksi. Metsien hyvä hoito, monimuotoisuus ja kestävä metsätalous eivät todellakaan heikkene tämän päätöksen myötä, vaikka näinkin on annettu ymmärtää. Tästä päätöksestä hyötyvät kaikki suomalaiset.

Juha Pylväs
kansanedustaja (kesk.), Ylivieska

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Mukavuusalueen ulkopuolelle

 

Olen aina ollut ujo ja hiljainen – kaikkialla muualla paitsi perheeni ja läheisten ystävieni seurassa. Mitä kotoisammaksi ja turvallisemmaksi oloni tunnen sitä paremmin pystyn olemaan hersyvä, vähän kahjo, välillä jopa railakas, mutta ennen kaikkea monipuolinen, oma itseni. Uusiin ihmisiin tutustuminen sen sijaan on minulle hidasta ja vaikeaa, ja aivoni menevät helposti lukkoon minulle vieraissa tilanteissa. Sen vuoksi viihdynkin parhaiten joko yksinäni tai jo ennestään tutussa seurassa.


Parin viime vuoden aikana olen kuitenkin tietoisesti pyrkinyt pikkuhiljaa enemmän ja enemmän käymään mukavuusalueeni ulkopuolella, ja osaankin nykyään tehdä sen jo paljon vähemmällä etukäteen stressaamisella ja vatvomisella. Liekö ikä jo tehnyt tehtävänsä ja tuonut mukanaan vähän lisää itsevarmuutta, tai ainakin välinpitämättömyyttä siitä mitä muut minusta ajattelevat. Tai sitten syynä rennommalle otteelle on ihan vain sen faktan oivaltaminen ja sisäistäminen, että kaikkeen en voi vaikuttaa enkä kaikkea tietää etukäteen. En, vaikka miten hyvää etsivän työtä tekisin ja sen perusteella päättelisin erilaisia tapahtumaketjuja toteutuvaksi.


Olen ymmärtänyt, että jos vain olen oikeasti läsnä hetkessä ja reagoin tilanteisiin sen mukaan, millaisina ne tulevat vastaan, niitä tietoja ja taitoja hyödyntäen mitä minulla on, selviän kyllä kaikesta tavalla tai toisella. Minun ei tarvitse etukäteen tietää jokaisen keskustelun ja tapahtuman lopputulosta, eikä kaiken tarvitse sujua aina kivasti ja helposti. Lopputulemien arvailu etukäteen vie vain turhaan aikaani ja energiaani.


Näiden oivallusten ja rohkaistumiseni myötä sain viime kesänä kokea monia mahtavia juttuja. Uskaltauduin esimerkiksi ensi kertaa elämässäni osallistumaan festareille. Paitsi, että suurin osa nuoruus- ja aikuisiän kesistäni on kulunut yleisurheilukentillä, olen myös ajatellut, ettei festareiden väenpaljoudessa ja metelissä olisi mielestäni mitään nautinnollista ja hauskaa.


Nyt oli kuitenkin aika tehdä hyppy tuntemattomaan ja antaa neljän päivän telttailulle meluisalla leirintäalueella mahdollisuus. Riski kannatti, ja reissusta jäi käteen pelkästään positiivista: huumorintajuisiin ja hyväsydämisiin ihmisiin tutustumista, hyviä keikkoja ja uusia lempibändejä, hauskoja sattumuksia ja yllättäviä elämyksiä sekä lukematon määrä lämpimiä ja ihania muistoja. Elämäni paras lomamatka.


Asioiden vatvominen ja miettiminen miljoonalta eri kantilta ja hypoteettisten skenaarioiden murehtiminen on kaltaiselleni erityisherkälle ihmiselle tyypillinen piirre. On ollut helpottavaa huomata, että tiedostamalla sen puolen itsestäni, pystynkin tekemään asialle jotain ja harjoittelemaan hetkessä elämistä ja turhista asioista murehtimatta olemista.


Tuskin koskaan pääsen jännittämisestä ja stressaamisesta ihan kokonaan eroon, mutta elämäni on jo monella tapaa helpottunut tämän ahaa-elämyksen myötä. Rennompi ja armollisempi suhtautuminen elämään kannattaa, sillä virheiden ja nolojen tilanteiden välttelyn takia voi moni upea asia elämässä jäädä kokematta.

Sonja Alasalmi

---------------------------------------------------------------------------------------------------

Tarkkuutta, toimittajat!

 

Tiettyjen radiokanavien kuuntelu on toisinaan sietämätöntä. Hölisevät, iloa pirskahtelevat toimittajat pitävät studiossa outoa, epämääräistä meteliä ja tunkevat lähes kaiuttimista ulos. 

Jos selaa vanhanaikaisella radiolla (meillä on vielä sellainen) kanavia, ei voi välttyä osumasta meluaville taajuuksille. Puhe on nopeaa ja puhekielistä, todennäköisesti x-kirjaimia sisältävää: ”Onx kukaan kuullut vielä tästä, mix Suomen kesä oli niin kylmä?” Yleensä keskustelu sisältää myös kiljahtelua (Eiii oo totta!) ja huutonaurua.

Silti yleisestä rentoudesta huolimatta yhtäkkinen ujous saattaa näissä ohjelmissa yllättää keskustelijan, kun hän kysymyksen jälkeen päästää oudon inahduksen, hihittää ja vastaa: ”Apua, mitä mä nyt sanoisin tohon!” Niin, hän oli valmistautunut juuri tätä lähetystä varten ja tullut paikalle kertomaan omasta erikoisalastaan.

Kerran kuuntelin ihan asiapitoiseksi ilmoitettua ohjelmaa ja jouduin kestämään, kun kaksi toimittajaa keskusteli siitä, kuinka toisen äiti oli ostanut aikuiselle tyttärelleen lahjaksi liian isot alushousut. Ilmeisesti tämä oli tarkoitettu humoristiseksi aloitukseksi ohjelmalle. Huomasin olevani huumorintajuton ja lopetin kuuntelun. Asiat, joista voisi puhua ystävien tapaamisessa (jos sielläkään), jaetaan yhtäkkiä rennosti rupatellen valtakunnan verkossa. Miksi?


Ymmärrän toki senkin, että olen vakavamielinen ja höpöttelyyn kykenemätön. Kuuntelen mielelläni sellaista, johon voin liittää termit asiallinen, hillitty ja rauhallinen. Sellaisista ohjelmista saattaa joskus oppiakin jotain, toisin kuin toimittajakaverusten joutavanpäiväisestä lätinästä.


Kaipaan toimittajia, jotka toimivat asia edellä. Eli on jokin uusi aihe, näkökulma tai tutkimus, josta sitten kansantajuisesti voi jutustella studiovieraan kanssa, ilman kiljumista ja hihitystä. Suosikkitoimittajani artikuloivat selkeästi, eikä heidän äänessään kuulu outoja kiekaisuja. Luulen, että he istuvatkin aina selkä suorassa, eivät sorru löhöilyyn eivätkä varsinkaan makaa studion pöytää vasten nauramassa läkähdyksissään.

Hyvä radiotoimittaja tuo ryhtiä minunkin arkeeni! Juuri sitä kaipaan - velttoilu sikseen!


Tai ehkä valtaosa nykyisistä radiokanavista on suunnattu huumorintajuisille ihmisille. En kuulu heihin, jos tämä arvostettu ominaisuus määritellään, kuten Eeva-lehdessä elokuussa 2017: ”Huumorintajuinen suomalaisnainen hullutteli tyllimekossa ja tiara päässä.”
Tämän kaiken jälkeen arvaattekin, että lempiohjelmani on merisää.

Maria Hyväri

 

----------------------------------------------------------------------------------------------

 

Tekoäly tuli. Oletko valmis?

Vuonna 1997 tietokone Deep Blue voitti hallitsevan shakin maailmanmestarin Kasparovin. Tällä hetkellä tilanne on 6 - 0 ihmisen tappioksi. Esim. pörssikauppaa käyvät tietokoneet keskenään. Miljardeja kauppoja sekunnissa! Käytännön esimerkkejä: Älypuhelin oppii sinun tavoillesi. Kun ennakoivaan tekstinsyöttöön kirjoitan sanan laavu, tarjoaa laite laatu-sanaa. Seuraavalla kerralla laitteen ehdotus on laavu! Myös Google mukautuu hetkessä sinun käyttöösi.


Tekoälyn nopea kehitys perustuu kasvavaan tilastolliseen dataan ja nopeisiin tietokoneisiin. Suuri hyötyjä on esim. lääketeollisuus. Lääkkeiden kehitys on nopeutunut valtavasti. Tietomassat analysoivat aineiston hetkessä! Ihmisiltä työ veisi vuosia.


Tällä hetkellä mennään vaihetta etä-äly (remote intelligense). Toimintoja voidaan ohjata vaikka toiselta puolen maailmaa, esim.robotteja. Kaikessa tietotekniikassa ovat tietysti uhkakuvat koko ajan mukana. Nokian perintö ja nuorten hieno taito tietokoneiden käsittelyssä pitävät Suomen kärkimaiden joukossa. Kaikki uudet ideat kannattaa kokeilla!


Me varttuneemmat voimme ottaa tietokoneet nöyriksi palvelijoiksi. Vaikka kysyä Googlelta 1800-luvun parhaat kaakkureseptit!

 

Alpo Somero

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tunnelmasta toiseen

 

Tämä elämänkaari kertoo tytöstä, joka syntyi Oulujokivarteen pientilalliseen perheeseen, jossa oli sitten seitsemän lasta ja eli vuosina 1916 – 2015. Hän eli yli 99-vuotiaaksi, oli suvun vanhin silloin. Muut sisarukset ei enää olleet elossa. Sai elää siis kaikkien Suomen presitenttien aikana ensimmäisestä aina nyt Sauli Niinistöön saakka. Oli pakkakunnan vanhin asukas, jonkin aikaa.
Nyt eletään vuotta 2017, jolloinka Suomi täyttää 100 vuotta. Tämä tarmokas tyttö kasvoi ja kävi kansakoulun, joka oli 5 km päässä toisella puolen jokea. Ei siihen aikaan ollut koulukyydityksiä. Jalkapatikassa matkat joutu kulkemaan, joskus veneellä joen yli toiselle rannalle niin matka lyheni huomattavasti. Seikkailemaan joskus joutui jäälauttojen kanssa, kun ylitti joen veneellä. Ei ihan helppoa ollut sekään. Harrasti kalastusta siis lohen pyyntiä, jota siihen aikaan siinä joessa oli runsaasti.


Koulunkäynti oli tälle tytölle helppoa todistuksessa kymppejä. Auttoi kotitöissä ja aikuisena myös ulkotöissä pelloilla. Ratsasti jopa ilman satulaa suopellolta kotia tarpeen vaatiessa heinäntekoaikaan. Aika vieri eteenpäin. Hän jäi veljensä ja äitinsä kanssa asumaan tilaa. Suomeen tuli jatkosota-aika ja aika läheltä naapurin maatilan poika oli sodasta lomalla ja heidät vihittiin. Oli siihen aikaan aika rohkeaa mennä naimisiin, kun ei ollut varmuutta palaako takaisin sieltä sodasta, koska rauhaa ei maassa ollut. Sodan päätyttyä heille syntyi kolme tyttölasta, joista olen vanhin. Keskimmäinen heistä sai vain muutaman kuukauden olla ilona pikku-enkelinä, koska sairaus vei pois tästä ajasta.


Meillä oli oma tila ja ”kartano” niemessä, jossa oli asuinrakennus, navetta heinäladon kanssa, sauna kaksikerroksinen rakennus, koska ylhäällä oli viljan kuivaamo, tallirakennus, jossa aitta, työkaluhuone, jauhopuoti, halkovaja ja ulko WC rakennuksen päädyssä. Pihaan kuului edellisten lisäksi erillinen jyväaitta kaksikerroksinen ja makuuaitta kesällä käytössä. Karjaa oli lehmiä, hiehoja, vasikoita, hevonen, lampaita, sikoja, kanoja ja kukko. Kissahan kuului myös talon eläimiin, joka asusti navetassa. Tilan töissä ja eläinten kanssa meni aika nopeaan.


Talossa sisällä oli vieraita asumassa, joskus jopa yli kaksikymmentä henkeä, kun koulua rakennettiin tai maantietä, tai voimalaitostöitä oli. Rippikoululaiset syrjäkyliltä asuivat, koska me oltiin kirkonkylässä. Kesällä kylän kioskitytöt myös saivat yösijan meiltä.


Talon vanhaisäntä isäni isä herastuomari muutti naapurista entiseltä päätilalta meille asumaan. Oli töissä pankissa aina 76 vuotiaaksi asti. Yhtenä aamuna ei lähtenyt töihin, kun sai kutsun taivaan kotiin. Meillä oli aina kunnioitettu uskon asioita. Kaikki ei siitä tykänneet. Meidän perheessä ei juotu eikä tupakoitu. Maallikkosaarnaajakin 30 vuoden ajan asusteli meillä ja äitikin antoi elämänsä Jeesukselle. Sitten evankelistojen käydessä meillä tilaisuuksia pitämässä minä tulin uskoon ja myöhemmin sisareni kaupungissa, siellä baarin keittiössä pyysi rukoilemaan puolestaan ja lopulta isänikin telttakokouksessa.


Mitään ei ole meiltä puuttunut vaikka joskus on ollut vähän tiukempaa, kun karjaa sairastu, niin aina on selvitty ja menty eteenpäin. Aika vieri ja äiti ja isä asustivat jo kahdestaan ei ollut niitä vieraita enää, koska ikää tuli ja eivät jaksaneet siinä pitää heitä. Oli rauhaisempaa elää niin.


Me tytöt olimme muuttaneet kaupunkiin töiden perässä. Isä sairastu ja siskoni tuli äidin avuksi hoitaan häntä ja lopulta sairaalassa isä nukkui pois tästä ajasta uskossa. Äiti ja sisko jäivät siihen muutamiksi vuosiksi kunnes äiti joutui hoivaosastolle, kun oli lisäksi sokea ja siellä sitten parin vuoden kuluttua sai kutsun taivaan kotiin, elämästä kyllänsä saaneena.
Nyt neljäs sukupolvi on poissa. Kummatkin vanhemmat ovat poissa. Elämä jatkuu Unton vaimona ja mummona ja lapsen lapsista näkee, kuinka aika menee hurjan nopeasti eteenpäin. On onni syntyä ja elää Suomessa! Onnea 100 vuotias Suomi isänmaamme!

Taimi Erkkilä

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

100 vuotta vapaata kansalaistoimintaa Suomessa

Kansalaisten järjestäytyminen oli Suomessa tarkoin säädeltyä ennen itsenäistymistä. Vuosina 1849-1883 ja 1899-1906 uusien yhdistysten hyväksyntä kuului keisarille. Vuosina 1883-1892 yhdistysten säännöt pystyi vahvistuttamaan senaatin talousosastolla ja vuosina 1892-1899 oikeus oli rajattu kenraalikuvernöörille.
Sananvapaus, kokoontumisvapaus ja yhdistymisvapaus säädettiin perustuslaillisiksi oikeuksiksi vuonna 1906, mutta yhdistyslain viivästymisen vuoksi uusien yhdistysten säännöille tarvittiin edelleen viranomaisten vahvistus. Venäläistynyt virkavalta kielsi yhdistyksiä, joita se piti yhteiskunnalle vaarallisena. Vuoden 1917 manifesti vahvisti Suomen yhdistymisvapauden uudestaan ja yhdistyslaki astui voimaan pari vuotta myöhemmin.


Rajoituksista huolimatta 1830-1860-luvulla saivat alkunsa ensimmäiset sivistysseurat ja talousseurat, raittius- ja rouvasväenyhdistykset, oma-apuyhdistykset ja vapaapalokunnat. 1880-1890-luvuilla muotoutui joukkojärjestöjä kuten Kansanvalistusseura, raittiusliike, vapaaehtoiset palokunnat, nuorisoseuraliike, maamiesseurat, työväenliike, osuustoimintaliike ja urheiluliike. Joukkojärjestöjen syntyä selittää kansallinen herääminen: suomalaiseen yläluokkaan kuuluneet liberaalit ja fennomaanit näkivät joukkojärjestöissä keinon ohjata rahvaan yhteiskunnallista kiinnostusta oikeaan suuntaan. Myös uskonnolliset yhdistykset, kotiseutuyhdistykset, Naisyhdistys (1884), Suomen Punainen Risti (1877) ja Suomen Mielenterveysseura (1897) saivat alkunsa.
Suurlakon 1905 tienoilla yhdistyslaitos jakautui luokkajaon mukaisesti ja jakautumisen jäljet näkyivät pitkään. 1920-1930-luvun taite näyttäytyi sotilaallisten yhdistysten sekä jyrkän oikeistolaisten yhdistysten perustamisaaltona – samaan aikaan, kun vasemmistolaisten järjestöjä lakkautettiin. Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen oli oikeistolaisjärjestöjen lakkauttamisen vuoro.


Sotien jälkeen ammattiyhdistysten jäsenmäärät lähtivät kasvuun ja 1960-luvun loppupuolella toiminta poliittisissa puolueissa aktivoitui. Myös ihmisoikeuksia ajavat yhdistykset saivat alkunsa. Vuonna 1961 perustetun Amnesty Internationalin toiminta rantautui Suomeen vuonna 1964 ja vuonna 1974 perustettiin Seta ry. 1960-luvulta alkoi rakentua aiempaa tiukempi kytkös julkishallinnon ja järjestötoiminnan välille.


1980-luvulla harrastus-, liikunta-, kulttuuri- ja ympäristöyhdistykset vetivät ihmisiä puoleensa. Vuosituhannen vaihteen tienoilla myös kansainväliset liikkeet alkoivat lisääntyä.
Viime vuosina on puhuttu nuorten hiipuneesta kiinnostuksesta yhdistystoimintaa kohtaan. Todellisuudessa nuoret ovat hyvinkin aktiivisia ja yhteiskuntatietoisia, mutta heidän käyttämänsä kanavat poikkeavat totutusta, eivätkä he välttämättä taivu jäykkiin yhdistysrakenteisiin. Vaikuttamisen projektimaisuus onkin viime vuosina lisääntynyt. Yksi esimerkki uudenlaisesta vaikuttamisesta on ollut kansalaisaloitteen ympärille rakentunut Tahdon 2013-kampanja, joka kasvoi aloitetta suuremmaksi liikkeeksi keräten hetkellisesti yhteen ihmisiä kaikista puolueista, sosiaalisista ryhmistä ja ikäluokista – myös nuorista.


Viime vuonna patentti- ja rekisterihallitus rekisteröi 2 230 uutta yhdistystä. Vaikka määrä onkin laskenut hieman vuosittain, on yhdistysrekisterissä tälläkin hetkellä noin 104 500 yhdistystä ja uskonnollista yhdyskuntaa. Suomi on edelleen yhdistysten luvattu maa.


Erilaiset liikkeet ja yhdistykset ovat syntyneet vastaamaan oman aikansa tarpeeseen. Yhdistykset ovat olleet rakentamassa ja kehittämässä itsenäistä Suomea, eikä maamme olisi samanlainen ilman lukuisia yhdistyksiä.


Vapaan kansalaistoiminnan historiaan kuuluu onnistumisia, mutta myös säröjä ja väärinkäytöksiä. Yhdistymis- ja kokoontumisvapaus ovat antaneet sorretuille mahdollisuuden parantaa asemaansa. Toisinaan vapauksia taas on yritetty käyttää toisten kansalaisoikeuksien rajoittamiseen. Voimien ja vastavoimien ikuista taistelua on kuitenkin helpompi sietää, kun ymmärtää, että parempaa vaihtoehtoa yhdistymis- ja kokoontumisvapaudelle ei ole olemassa.


Alkuvuodesta uutisoitiin, että Venäjän federaatioon kuuluvassa Tšetšeniassa on vainottu, kidutettu ja tapettu homoseksuaalisia miehiä. Toukokuun alussa mielenosoittajat kokoontuivat Pietarissa vastustamaan Tšetšenian homovainoja. Venäjän poliisi pidätti mielenosoittajat, sillä kansalaisten vapauksia on rajoitettu Venäjällä viime vuosina. Kansalaisaktiivisuutta ei sallittu, vaikka ihmiset pyrkivät estämään murhia, joihin viranomaiset eivät ole puuttuneet. Yhdistymis- ja kokoontumisvapaudesta on sovittu useissa ihmisoikeussopimuksissa, mutta ne eivät ole kaikkialla itsestäänselvyyksiä. Eivät myöskään entisessä emämaassamme.


Satavuotiaan Suomen historia on ollut vapaan kansalaistoiminnan historiaa – hyvä niin. Yhdistymis- ja kokoontumisvapaus ovat perusoikeuksia, joiden pohjalta ihmisten tasa-arvoisuuteen ja yhdenvertaisuuteen tähtäävää hyvinvointiyhteiskuntaa on turvallista rakentaa myös tulevina vuosisatoina.


Suvi Aitto-oja
FM, naisten järjestäytymisen, VPK-liikkeen ja osuustoimintaliikkeen historiaan perehtynyt vapaa tutkija ja graafikko

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Suomen sodat – veteraanisukupolvien perintönä itsenäinen Suomi

 

Oulaisten Reserviläiset lähtivät toteuttamaan alkukesästä videota kunnianosoituksena oulaistelaisille sotaveteraaneille. Haasteeseen tartuttiin, koska Reserviläiset haluavat olla mukana Suomen 100 -vuotisjuhlavuoden tapahtumissa ja tämä on yksi niistä.


Kohta nähtävä video on kunnianosoitus teille täällä Oulaisissa elossa oleville sotaveteraaneille ja samalla myös jo haudan lepoon saatetuille veteraaneille, joita Oulaisissa on yli 700. Tällä hetkellä paikkunnalla teitä veteraanitunnuksen omaavia miehiä on seitsemän ja kolme lottanaista.


Videon toteuttivat valmiiksi oulaistelaislähtöiset Suvi Aitto-oja ja Henri Turunen. Suvi hoiti käsikirjoituksen sekä kuvien taittamisen ja Henri teknisen toteutuksen. Kertojana on JP Leppäluoto.
Video esitetään myös lauantaina 26.8. Oulaisten torilla pidettävässä Suomi 100 -kansanjuhlassa.


Me nuorempi sukupolvi, jonka ei ole koskaan tarvinnut tarttua aseeseen puolustaakseen maatamme, tunnemme kiitollisuutta teitä ja jo poismenneitä veteraaneja kohtaan. Ilman uhrauksianne meillä ei olisi isänmaata, jossa saamme elää ja asua. Annoitte osan parhaista nuoruusvuosista isänmaamme hyväksi. Ensimmäisessä Tuntematon sotilas elokuvassa näyttelijöistä saa kuvan, etteivät sotilaat olleet kovin nuoria, mutta itse asiassahan suuri osa rintamalla olleista sotaan mennessään olivat hyvin nuoria miehiä, voisi sanoa, jopa poikia. Teidänkin keski-ikä sodan loppuessa oli vain 22 vuotta.


Sodassa rintamalla oli kysymys koko ajan elämästä ja kuolemasta ja sitä meidän rauhan aikana syntyneiden ja eläneiden on mahdotonta kokea ja ymmärtää. Sodan jäljet ovat näkyneet ihmisten elämässä pitkään vielä vuosia sodan päättymisenkin jälkeen. Jotkut haavat eivät ole koskaan arpeutuneet, oli sitten kysymys sodassa haavoittuneista tai heistä, jotka onnistuivat väistämään vihollisen luodit ja kranaatit.

 

 


Haluan muistuttaa, että Oulaisten hautausmaalla on 209 sankarihautaa heille, jotka antoivat kalleimman uhrin sodassa. Suomen sankarihaudat ovat kansainvälisesti harvinaisia. Suomi oli toisen maailmansodan aikana ainoa maa, joka toi rintamalla kaatuneet sotilaat oman paikkakunnan kirkkomaahan. Meissä suomalaisissa tuntuu olevan jotain poikkeuksellista. Olemme varsin vastuuntuntoisia ja lojaaleja monessakin merkityksessä.


Ovatko sotaveteraanit saaneet Suomessa arvoistaan kohtelua? Eivät aina ole, mutta viimeisten vuosikymmenten aikana tilanne on parantunut. Toivottavasti nyky- ja uudet sukupolvet osaavat arvostaa aiempien sukupolvien saavutuksia.


Presidenttimme sanoin veteraaneille ”Suomi tuntee menneisyytensä, Suomi hallitsee nykyisyytensä ja on valmis rakentamaan tulevaisuutta. Rakentaa voi vain vahvalle perustalle. Teidän arvoperintönne ja elämänasenteenne on kivijalka, jolle tulevaisuuttamme pystytetään. Teidän viestinne on myös kulkeva eteenpäin tuleville sukupolville, sen lupauksen olemme tehneet.”

Esa Hellman,
puheenjohtaja
Oulaisten Reserviläiset

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suomi 100 -kirjoituskilpailu: Suomi 100 vuotta

 

On kuultu ja luettu mielenkiintoisia kertomuksia Oulaisista Bruno Mannerin muistiinpanoista 1800-luvun lopulta ja 1900-luvun alkuvuosilta, keisarivallan ajalta. Itselleni on mieleen jäänyt syvimmälle kolmikymmenluvun loppu ja 1940-luku. Kotonani ei ollut radiota eikä sitä ollut vielä monessa muussakaan kodissa. Suuren maailman tapahtumat luimme likinnä Kalevasta, se taisi tulla kotiini ja sitten mitä kuuli, kun ihmisten puheita kuunteli.


Muistan olleeni pellolla haravoimassa, kun joku huusi: ”Saksa on aloittanut sodan ja vallannut vapaakaupunki Danzigin.” Muutama viikko sen jälkeen luettiin lehdistä, että silloinen Neuvostoliitto pyytää Suomen hallituksen neuvottelijoita alueluovutuksiin. Paasikivi ja Carl Enckell menivät neuvottelemaan Stalinin kanssa. Molemmat herrat hallitsivat venäjän kielen täydellisesti. Neuvottelut päättyivät umpikujaan.


Talvisota alkoi viimeinen marraskuuta. Kannaksella oli kovia taisteluita, samoin Koillismaalla, Lapissa, Kuhmossa, Pelkosenniemellä, Kollaalla. Itäraja on toista tuhatta kilometriä pitkä. Tuli kovat pakkaset. Niistä oli kai hyötyä Suomen puolesta, sillä mm. Kuhmossa, jossa kävimme myöhemmin taistelupaikoilla, oli vihollisen hyökkäysvaunut ja kalusto jäätyneet.


Komentajalle Neuvostoliiton puolella kävi huonosti. Stalin katsoi, että huono komentaja, ja siksi tämä komentaja ammuttiin, kun hän palasi Kuhmosta Venäjälle. Tämän luin Jyrki Koulumiehen artikkelista. Talvisodan rauha solmittiin 13.3.1940. Tuli paljon sankarivainajia meilläkin. Jäi sotaorpoja. Pieniä lapsia vietiin turvaan Ruotsiinkin. Paitsi että sodassa haavoittui tai kaatui sotilaita ja lottia, myös ilmapommituksissa meni ihmisiä. Ja Oulaisissa myös keuhkotauti vei ihmisiä, kun ei tubilääkkeitä vielä ollut keksitty tai ei oltu vielä saatu Suomeen niitä.


Sodan takia ulkomailta ei saatu siirtomaatavaroita. Kaupoissa ei ollut kahvia, sokeria, leipää, jauhot meni kortille. Saippua loppui. Mutta sitä saippuaa tehtiin itse lipeäkivestä ja teurasrasvoista saunapadassa keittäen. Mustanpörssin kauppa kukoisti. Haaparannalta jotkut saivat tuotua ainakin sakkariinia, jota käytettiin sokerin asemesta. Kahvia myös tuotiin Ruotsista. Kankaat loppuivat ja menivät kortille, kengät olivat kesäisin puukenkiä. Nahka oli kortilla, lamppuöljy kortilla. Oli perustettu Kansanhuolto, josta sai hakea kortit. Raskaan työn tekijä sai suuremmat annokset voita sekä leipää.


Koska likes joka ukko kelpasi palvelukseen, jäi likes kaikki työt kotirintamalla naisten vastuulle. Rauhaa nimitettiinkin välirauhaksi. Kun Karjalan kannas menetettiin, tuli Suomeen Kannakselta, Sallasta, Petsamosta jne. noin 400 000 asukasta, joitten asuttaminen oli iso työ Vennamolla, Kekkosella ym. johtohenkilöillä. Evakkokansan kohtalo oli mikä kenelläkin. Olen kuullut monenlaista kohtaloa ja kohtelua.


Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941. Kun oltiin nyt aseveljiä saksalaisten kanssa, niin uskottiin, että hyvin käy. Saksa oli jo valloittanut Itävallan, Ranskan, Belgian, Alankomaat, Tanskan, Norjan ja Baltian maat. Mutta itärintamalla rupesi tökkimään, Leningrad eli Pietari oli kyllä motissa, mutta ei antautunut ja Marski ei luvannut Suomen joukkoja sinne. Sitten tuli Stalingradin tappio. Silloin meidän viisaat jo tiesivät, että Saksa häviää sodan. Heidän ongelma oli 200 000 saksalaista sotilasta!


Koska nyt ne henkilöt, joilla oli sisäpiiri- ym. tietoa, tiesivät sen, että Hitler häviää sodan, oli tärkeätä päästä Suomen irti Hitlerin sodasta. Niin neuvottelivat nyt Paasikivi ja Madam Aleksandra Kollontai. Madam oli Neuvostoliiton lähettiläs Tukholmassa, kenraalin tytär.


Suomi saatiin sodasta irti syyskuussa 1944, kun ensin Ryti erosi ja marskista tuli presidentti. Sota tosin jatkui, kun piti ne 200 000 saksalaista ajaa Suomesta pois Norjaan. Huhtikuun lopussa 1945 viimeinenkin saksalainen saatiin Norjan puolelle. Edelleen oli välirauha. Lopullinen rauha saatiin vasta 1947 Pariisissa. Rauhan ehdot olivat kovat: sotakorvaukset, alueluovutukset, ihmisluovutukset. Säännöstelyaika loppui vasta 1953.


Alkoi rakennusaika. Rintamamiestalot rakennettiin silloin. Sotainvalidit sijoittuvat myös, kuka mitenkin. Sodan traumat olivat kovat. Eräs vaimo kertoi minulle, että mies riehui sängyssä. Vaimo herätti miehen. Mies sanoi: ”Hän oli unessa linjassa lähitaistelussa.” Myös Viipurista paenneen äidin kertomuksen kuulin. Äiti kantoi viltin mutkassa vauvaa pimeässä illassa. Jossakin vaiheessa äiti huomasi, että lapsi oli tippunut polulle. Paluuta ei ollut. Lapsi jäi hangelle.


Muistakaamme vieläkin kiitollisina niitä sotilaita, jotka puolustivat maatamme sotavuosina. Elossa ei ole enää paljon veteraaneja, kun sodista on jo kulunut aikaa yli 70 vuotta.
Mutta mikäli meistä riippuu, eläkäämme rauhassa kaikkien kanssa, sillä sota sortaa, rauha rakentaa.

 

Hilkka Kuusisto
Oulainen

 

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suomi 100 -kirjoituskilpailu: Suomemme 100 vuotta

 

Kuvailen tätä Suomeamme luonnonystävänä, havainnoitsijan ja matkustelun näkökulmasta. Asuimme Pyhäjoella. Pikkupoikina jo kävimme kalassa ja aikuisempana pelto- ja metsätöiden lomassa myös hylkeenpyynnissä. Sain tutustua Perämereen, Kalajoen Kallansaariin, keskimeren ja pohjoisemman alueen liikkuviin jääkenttiin sekä Pallosten Runnien ja Ruotsin puolen Malurin saariin. Retkiltä palatessa poiketessamme veneinemme Hailuodon Marjaniemeen pääsimme juttelemaan seudun kalastajien ja muiden ihmisten kanssa, tutustumaan paikan rakennuskulttuuriin ja saaren luontoon.

 

Varusmiespalvelukseen sain kutsun 1958. Silloin tutustuin Oulun kaupunkiin ja sijoituspaikkaamme Hiukkavaarassa. Oulunkin komppanioista meitä määrättiin kesällä pienoinen ryhmä lääkintäoppia saamaan Lahden Hennalaan. Matkalla junassa tein havaintoja minkälaisia nämä Suomen maisemat ja vesistöt ovat.


Lahden seudulla näimme erilaiset maisemat Salpausselän harjuineen ja hyppyrimäkineen, sekä tutustuimme Lahden kaupunkiin, joka ulottuu Vesijärven rantaan. Kun sieltä kuukauden kuluttua palasimme omiin komppanioihimme, jouduin päivystelemään kasarmimme sairastuvalla, jolloin vastuukin tuntui painavan. Kun ammuntoja ja maastoharjoituksia oli, pidin mukana joukkueen ensiapulaukkua.


Syksyllä matkasimme junan härkävaunuissa Kemijärven kauppalan lähelle Misin asemalle. Sieltä siirryimme harjoituspaikalle, joka oli kumpuilevassa maastossa ja melkein pelkkää kannokkoa pienine vesistöineen, jotka olivat aamusella vähän jäässä. Käsitin sitten paljon myöhemmin, että nekin kannokot olivat varmaan niitä ”Osaran aukeita”, joita piti tehdä että tämä Suomemme selvisi sodan menetyksistä.


Harjoituksista palatessamme juna pysähtyi pitemmäksi aikaa sodan aikana palaneen Rovaniemen asemalle, jalkauduimme kaduille kävelemään ja näimme, että kauppalaa oli vasta osittain rakennettu uudelleen. Kun palasimme sieltä Ouluun, minunkin varusmiesaikani kohta loppui 9. lokakuuta.


Vuosi tai kaksi oli vierähtänyt, ja minulle tuli tilaisuus käydä Tukholmassa. Ensin junalla Turkuun, josta erityisesti jäi mieleen uljas purjeaikakauden koululaiva Suomen Joutsen Aurajoen rannassa. Tukholmaan kulki Bore-niminen laiva, jonka kannelta sain katsella ja ihailla merta ja saaristoa, myös Ahvenanmaata, kun laiva poikkesi Maarianhaminan satamaan. Paluumatkalla Maarianhaminasta nousi laivaan ruotsia puhuvia Suomen armeijan varusmiehiä, jotka olivat käyneet lomalla kotisaarellaan.


Laivan saavuttua Turkuun nousin junaan matkatakseni Kotkan kaupunkiin, jossa vanhin veljeni toimi vesibussin kuljettajana mantereen ja asuttujen lähisaarien välillä. Sain olla kuljettajanakin sen aikaa kun veljeni kävi rahastamassa matkustajat. Olin nyt vaihteeksi Kaakkois-Suomen merialueella, joka oli kokemus sinänsä.


Keski-ikäisenä minulla, vaimollani ja tyttärellämme oli tilaisuus tehdä noin viikon pituisia vaelluksia upeissa kansallispuistoissa: Pyhätunturi, Saariselkä, Hetta-Pallas, Rokua, Rukatunturi-Oulanka, ja vielä kiinnostava Kevon reitti Utsjoella. Laulussakin mainittuun Neljän Tuulen tiehen ja Kilpisjärven seutuun pääsimme tutustumaan matkatessamme Norjan Skibotniin sekä Lofooteille.

 

Ivaloa, Inaria, sekä Sevettijärven Kolttaseutua olemme katselleet matkatessa Norjan Pykeijaan, jota Pikku-Suomeksikin on sanottu, kun silloin nälkävuosina sinne on muuttanut kalanpyyntiin suomalaisia. Paluureittimme kulki Utsjoen kautta, josta jäi erityisesti mieleen kirkko ja sen kohdalla joenpenkalla idylliset vanhat kirkkotuvat, joita katselimme sisältäkin kun pidimme siinä taukoa.


Historian lehtien havinaakin oli niissä retkissä, kun pääsimme Pyhäjoen sotaveteraanien mukana katselemaan Suomessa eri seutuja, ja samalla kuulimme veteraanien puhelevan keskenään kokemistaan rintamatapahtumista. Kävimme Kuhmossakin ja yövyimme Kalevala-hotellissa. Katselimme idempänä vanhoja juoksuhautoja ja näimme Kuhmo-talon sisältäkin. Se lienee rakennettu musiikin ehdoilla. Suomussalmella näimme Raatteentien taistelupaikat ja muistomerkin.


Joskus kävimme Kuusamossa Kirkkopäivillä. Paluumatkalla poikkesimme Rovaniemen suunnalla olevalle Norvajärvelle, joka oli sodan aikaan saksalaisten lentokenttänä. Näimme myös sen rannalla olevan saksalaissotilaiden hyvin hoidetun hautausmaan.


Viimeinen retki veteraanien kanssa taisi olla kun matkasimme Helsinkiin, jolloin kävimme Suomenlinnassakin. Matkasimme sitten Turkuun. Siellä Ruissalon kylpylässä oli ulkona muitakin veteraaneja, ja haitarinsoittajamme soitti siinä pari kappaletta, oli melkeinpä herkkä hetki. Kotimatkamme suuntautui länsirannikkoa pohjoiseen. Joku jo pyysi soittajalta ”Soitapa se Veteraanin iltahuuto”. Soittaja vastasi, että kyllä sekin tulee, ja saimme sen sitten kuulla kun olimme kohta Pyhäjoella, josta olimme lähteneetkin. Olimme nähneet jälleen paljon tätä Suomeamme, jonka puolustajista oli osa silloin autossa mukana.

 

Kalle Krekelä

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

 

Suomi 100 -kirjoituskilpailu


Kyltti nousee illan hämärästä kuin majakka pimeässä. Suomi - Finland. Raja häämötti ja hän tiesi, että viiden päivän, kolmen tuhannen kilometrin ajo oli ohi. Hän oli vihdoinkin takaisin kotona, maailmalla vietettyjen vuosien jälkeen.


Hänestä tuntui hyvälle kun matkan pää häämötti ja tiesi että lonkero oli valmiina jääkaapissa ja karjalanpiirakat paistuneet, lämmin sauna ja sänky odottaisi häntä. Tätä hän oli kaivanut. Tätä hän oli odottanut viimeiset päivät.


Syksyinen aamu herätti hänet auringon heleällä punallaan. Ensimmäinen päivä uudessa elämässään. Hän venytteli ja nautti maaseudun hiljaisuudesta. Kaupungissa vietettyjen vuosien jälkeen maaseudun rauha tuntui turvalliselle, hyvälle. Kahvia juodessaan hän katsoi kun hevoset kyhnyttivät toisiaan laitumella. Naapuri meni traktorilla, puukuorman kanssa. Hiljaista menoa. Tämä sopisi hänelle hyvin.


Tänään hän ajaisi omaan kotiinsa. Se odotti häntä ja muuttokuormaa. Muutamaa laatikkoa, valokuvaa menneisyydestä. Tulevaisuus olisi uutta.


Hän käveli kauppaan, etsien liinavaatteita, pyyhkeitä, kodintarvikkeita. Hän tuntee innostuksen kasvavan sisällään, kun hän tietää, että saa valita jotain uutta, erilaista itselleen ja vain itselleen. Ei tarvitse pyytää toisen mielipidettä. Hän tuntee hetken häpeää, hän on poissa. Ei pitäisi tuntua hyvälle, että ei tarvitse välittää enää toisen mielipiteestä. Häpeä menee pois yhtä nopeasti kuin se tulikin ja hän katselee ympärilleen nauttien värien loistosta.


Ostoskori täyttyi tuotteista. Luhdan pyyhkeitä. Marimekon uunikintaat. Keltaisia ja vihreitä Arabian lautasia, kulhoja, mukeja. Ne näyttäisivät pirtsakalta pöydässä. Värejä sekoitellen. Muutama vaaleanpunainen leipälautanenkin mahtuu mukaan. Sinivalkoiset Fiskarsin Suomi-sakset, näillä oli hyvä aloittaa, hän ajatteli. Suomi sata vuotta ja minun uusi elämäni. Juhlavuosia kummatkin ainakin minulle, hän mietiskeli ja hymyilee itselleen. Iittalan juomalasit ja Hackmannin aterimet mahtui vielä päälle.


Nostaessaan koria vihdoinkin lattialta hän ajatteli, olisi varmaan pitänyt ottaa kärryt. Mutta sisulla ja päättäväisyydellä hän kantoi korin kassalle. Jonottaessaan hän otti itselleen suklaalevyn. Uusia astioitaan tiskatessaan hän voisi nauttia tutun suklaan mausta ja hemmotella itseään.


Kotiin päästyään hän latoi ostamansa astiat tiskipöydälle, poisti hintalaput ja laittoi lämpimään veteen pestäväksi. Tiskatessaan hän unelmoi pöydän kattamisesta ja herkkuruuista, joita aikoi valmistaa ystävilleen. Hän hymähti itselleen kuinka hajamielinen hän oikeasti on. Kaikki poistetut hintalaput olivat kasassa tiskipöydällä. Olisi kai nuokin voitu roskiin laittaa. Hän otti laput käteensä, kun sanat Made in Thailand hyppäsivät hänen silmilleen. Thailand, mutta eihän hän ostanut ulkomaalaista vaan aitoa kotimaista tuotetta.


Hän rupesi menemään hintalappuja läpi. Sakset, Kiinasta. Pyyhkeet Belgiasta. Astiat ovatkin Thaimaasta. Hän istui lattialle, suru valtasi hänen mielen. Oliko todellakin näin, suomalainen tuote jota ei ollutkaan valmistettu Suomessa.


Hän otti kännykkänsä ja etsi tietoa. Arabia olikin Iittalaa joka olikin Fiskarsia joka oli lopettanut Suomessa valmistuksen vuosia aiemmin. Huomaamattaan kyynel vierähti hänen poskelleen.
Tervetuloa Suomeen hän ajatteli ja nyyhkytys tärisytti hänen olkapäitään.

Virpi Bonney

---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Suomi 100 -kirjoituskilpailu: Itsenäisen maan lapsi

 

Joulukuussa 1917 Suomi julistetaan itsenäiseksi valtioksi. Pieni tyttö, vasta puolitoistavuotias, nukkuu yhdeksän sisaruksensa kanssa samassa huoneessa. Perhe on tavallinen, köyhä, mutta rikas rakkauden määrässä. Vieno-tyttö saa elää onnellista elämää Pudasjärven Kipinässä ja pääsee myös kiertokoulun oppilaaksi. Opettajattarena toimii tarkka ja äkäinen vanhapiika. Vieno asuu opettajattaren luona ja oppii muun muassa kirjailemaan hienoja nenäliinoja. Vienosta kasvaa todella hyvä käsitöiden tekijä ja ahkera kotiapulainen. Hän kirjailee nenäliinoihin upeita koukeroita ja nimikirjaimia. Elämä maksetaan palvelustöitä tekemällä.

Aikuisena Vienosta tulee äiti kahdelletoista lapselle. Toiseksi nuorimmaiselleen hän opettaa kaiken osaamansa käsitöistä ja kertoo käsitöiden ohessa elämästään lapsena ja nuorena. Toiseksi nuorimmainen kuuntelee tarkasti lempeää äitiään, minun mummuani.

Vuonna 1937 Suomi on nuoren aikuisen ikäinen, 20-vuotias. Mannerheimin lastensuojeluliitto alkaa jakaa vähävaraisille äideille tarvikepakkauksia, jotka sisältävät vauvan hoitoon kaikkea tarpeellista. Pakkaukset ovat kiertokoreja, eli vaatteet ja tavarat palautetaan takaisin käyttötarpeen loputtua. Sitten vaatteet pestään ja korit toimitetaan edelleen seuraavalle niitä tarvitsevalle äidille. Näin tehtiin vielä kaksitoista vuotta, jonka jälkeen sen saivat jo kaikki äidit.


Kolkytluvun lapsi, Raili-tyttö on tavallinen lapsi, joka elää tavallista sen ajan lapsen elämää seitsemästä lapsesta toiseksi vanhimpana. Kaikki ylellisyydet puuttuvat, puuttuvatpa jopa tarpeellisuudetkin. Pyykit pestään talon pihalla suuressa padassa. Pyykinpesuveden kuumentaa padan alla roihuava tuli. Kerran käy kuitenkin niin kauhea tapaus, että pata kaatuu ja talon esikoinen, pieni poika, nukkuu sen johdosta pois. Raili-tytöstä tulee perheen vanhin lapsi. Pian vanhimman lapsen vastuu alkaa todella painaa, sillä sota syttyy. Sodan jaloista lähetetään kymmeniätuhansia lapsia Ruotsiin, joitain myös Norjaan. Railinkin pienemmät sisarukset viedään kaikki pois. Kuusivuotias Raili jää vanhimpana kotiin auttamaan.


Aikuistuessaan Raili tapaa miehensä ja muuttaa tämän kanssa asumaan kauas Pohjois-Suomeen. Sota-ajasta hän ei juuri puhu kenellekään. Ei ainakaan lapsilleen, joita hänelle on siunaantunut kuusi; kolme poikaa ja kolme tyttöä. Tämän verran tiesi ja kertoi minulle Railin vanhin poika, isäni.


On vuosi 1967, itsenäisen Suomen 50-vuotisjuhlavuosi. Lapsen oppimiset ovat paljon vanhemmista kiinni, esikoulua ei vielä ole olemassa. Anne-tyttö ei kuusivuotiaana tiedä maailman menosta paljoakaan, sillä perheessä ei ole televisiota eikä radiota perheen uskonnollisen vakaumuksen vuoksi. Äidin kanssa tehdään yhdessä käsitöitä ja jutellaan. Äiti kertoo Annelle omista lapsuusvuosistaan samalla kun opettaa tytölle neulomista, kirjailua, virkkaamista ja ompelemista. Niistä vuosista siellä kotiopettajattaren luona Pudasjärvellä. Anne-tyttöstä palelee talvisin ulkoleikeissä, sillä köyhällä perheellä vaatteet ovat vähissä. Päällä saattaa kyllä olla paksu hattu ja takki, mutta villahameen alla vain hentoiset pitkät sukat, sukkanauhoilla sidotut.


Kylmyydestä huolimatta Annesta on kiva hiihtää ja pulkkailla sisarustensa ja naapurin lasten kanssa. Varsinkin pikkusiskon pitää aina saada Annelta pulkan kyytiä! Ison perheen, hänellä on yksitoista sisarusta, ja naapuruston ansiosta maalla asuneella lapsella on aina paljon leikkikavereita. Yhdessä leikitään tuttuja leikkejä; pallopaikalla, 10 tikkua laudalla, sekä kuka pelkää mustaa miestä. Käsityöt ovat Anne-tytölle rakkaita. Usein kutomukset pitää kuitenkin purkaa, sillä rahaa ei ole uuteen lankaan. Uusi luomus on tehtävä samasta langasta. Hän kutoo, virkkaa ja ompelee nukelle vaatteita, myöhemmin myös itselleen. Ja aikuisena myös tyttärelleen, minulle.


On vuosi 1987 ja Suomi jo 70-vuotias! Minä viisivuotias pikkutypykkä. Vuotta aiemmin olimme juhlineet äidinäitini Vienon seitsemänkymmenvuotispäivää hänen vaatimuksestaan vaatimattomasti mansikkakermakakkukahvein. Käyn usein mummun luona leikkimässä, asumme lähellä pienessä keltaisessa talossa äidin ja isän kanssa. Mummu tekee minulle ruisleivästä ja voista pieniä ”linnunleipiä” ja hyppelemme pihalla suurelta kiveltä toiselle. ”Hop” vaan!


Mielikuvitusta riittää erilaisiin leikkeihin kotona, vaikka olen ainoa lapsi kuusivuotiaaksi saakka. On nukkeja ja pehmoleluja ja talvisin tehdään hienoja lumilinnoja vanhempien kanssa. Televisiossa näkyy tietysti pikku kakkonen ja joskus vaikkapa Pekka Töpöhäntä-elokuvia! Töpöhäntää kelaan uudelleen ja uudelleen beta-videoilta. Naapurustossa asuu vain vähän ikäisiäni, hekin kaikki poikia. Mutta kyllä minä heille leikkimökissäni kestit järjestän! Seurakunta järjestää esikoulua ja kerhoja. Samassa kerhossa leikkii neljännesvuosisata myöhemmin myös oma lapseni.


Vuosituhat on vaihtunut ja Suomi juhlii 90-vuotista itsenäisyyttään! On vuosi 2007. Pääsen sairaalasta kotiin itsenäisyyspäivänä viikkoa aiemmin syntyneen esikoiseni kanssa. Oi sitä tunnetta! Itse rakennettuun kotiin on tuotu elämää ja sitä suurempaa rakkautta tuhiseva pikkuinen poika! Poika huuteli jo synnytyslaitoksen käytävillä niin suureen ääneen, että käytävät raikuivat.
Katson ikkunasta. Tuolla hän nyt, kohta kymmenenvuotias, hyppii pihalla trampoliinilla seitsemänvuotiaan veljensä kanssa. Välillä he pelaavat tietokoneella, potkivat palloa tai kopittelevat pesäpallolla. Tämän ikäiset käyttävät jo suvereenisti älypuhelimia ja erilaisia somekanavia. Kavereiden kanssa pidetään yhteyttä puhelimella ja whats app-ryhmissä. Esikoulut on takana ja elämä edessä. Koulusta imetään kaikki oppi ja kotona, pienellä kylällä on mukava asua. On turvallista olla lapsi satavuotiaassa Suomessa.


Johanna Karvonen

 

---------------------------------------------------------------------------

 

Suomi 100 -kirjoituskilpailu: Surullista suota ja avaruusteknologiaa

On kysytty, mistä on Suomen nimi peräisin. Vastaukseksi on tarjottu suomaata, jota kotimaamme kamarasta on suuri osa. On nevaa, rämettä, korpea, aapaa, luhtaa ja keidassuota… Lieneekö Liettuankin nimi samaa alkujuurta, lettosuosta syntynyt?

Jos pääsemme yläilmoista katselemaan Suomen syrjäseutuja, näemme usein allamme suomaastoa. Tuolla siintää vihertävä, käkkärämäntyjä ja varpukasveja kasvava, valkoisten tupasvillojen täplittämä räme. Metsäsaarekkeen takana eteemme avautuu laaja, ruskea, silmänkantamattomiin ulottuva kenttä, jonka pinnalla suuret työkoneet työskentelevät. Tämä suoalue on otettu hyötykäyttöön. Se tuottaa kuivattuna polttoaineeksi soveltuvaa turvetta.

Kun matkamme jatkuu edelleen, näemme jälleen suon, jonka halki kulkee tasaisin välimatkoin viivasuoria, pitkiä ojia. Tämä suo on kuivatettu metsätalouden tarpeisiin. Jossakin on vielä sellaisiakin soita, jotka on valjastettu virkistyskäyttöön. Niiden halki polveilevat jo harmaantuvista kelleksistä rakennetut pitkospuut, joiden viereen on pystytetty alueen kasvustosta kertovia tauluja. 

Mutta eihän kotimaamme sentään pelkkää surullista suota ole! Täydellisinä vastakohtina hiljaisille soille ovat esimerkiksi Suomessa valmistetut, kaukaiseen avaruuteen matkaavien avaruusluotainten komponentit ja mittauslaitteet. Merillä kulkevat maamme telakoilla rakennetut loistoristeilijät ja huippuluokan jäänmurtajat. Suomalaiset tuotteet ovat korkeaa tasoa monilla aloilla ja suomalaiset arkkitehdit ovat suunnitelleet moderneja ja käytännöllisiä julkisia rakennuksia maailman eri puolille.

Suomi on päässyt pitkälle, kun ottaa huomioon, kuinka lyhyt historia sillä on. Mutta juuri samoinhan on asia myös Yhdysvalloilla, joka nykyään on maailman mahtavin suurvalta. Sitäkään ei ollut vielä edes löydetty silloin, kun Euroopan keskeisissä maissa jo rakennettiin valtavia katedraaleja, linnoja ja upeita kaupunkeja sekä luotiin loisteliaita taideteoksia.

Suomessa on vain muutamia keskiajalta peräisin olevia kaupunkeja. Muuten voidaan sanoa, että maassamme elettiin lähes erämaisissa olosuhteissa. Asutus oli sisämaassa harvaa ja väki köyhää. Monet teollisuuslaitokset, joita sittemmin maahamme perustettiin, ovat ulkomailta tulleiden liikemiesten ”lahja” maalle, jolle ne toivat työpaikkoja ja hyvinvointia. Maamme mittaamattomat metsät antoivat hyvät edellytykset sahateollisuudelle. Metsä- ja paperiyhtiöt ovatkin olleet Suomen teollisuuden selkäranka. Jossakin vaiheessa olikin lentävänä lauseena: ”Puulla parempiin päiviin.” Kolmas tukijalka on ollut metalliteollisuus. Myöhemmin on mukaan tullut myös elektroniikkateollisuus, jonka näkyvimpänä osoituksena oli Nokian nousukausi. 

Suomi pysyi Suomena, itsenäisenä, kehittyvänä valtiona, vaikka toisen maailmansodan aikaiset suurvaltojen johtomiehet olivat keskenään päättäneet toisin. Sisukkaat suomalaiset eivät kuitenkaan suostuneet pelinappuloiksi herrojen monopolipelissä. Suomalaiset hiihtotaitoiset ja tarkkasilmäiset sotilaat, Salpalinja ja osittain onnikin antoivat maallemme paremman tulevaisuuden. Jossakin vaiheessa itse pakkasherrakin oli joukkojemme aseveljenä. Raatteentiestä tuli kohtalon paikka niin hyvässä kuin pahassakin.

Suomi on nykyisin osa Euroopan yhteisöä. Osa maatamme koskevista päätöksistä tehdään aivan muualla kuin kotimaassamme. Monet kaivoksistamme ja teollisuusyrityksistä on ulkomaalaisten omistuksessa. Rajat ovat auki muuttajille ja maanostajille. Tämä on tätä aikaa ja elämäntyyliä.

On toki Suomestakin lähdetty maailmalle. On matkattu Amerikkaan, Australiaan ja sittemmin suurin joukoin läntiseen, rikkaampaan ja parempiosaiseen naapurimaahamme Ruotsiin. Onpa palattu takaisinkin. Monista taloista löytyy isokokoinen, raudoitettu amerikanarkku ja moni saa eläkettä Ruotsissa viettämiensä työvuosien perusteella.

Suomen ongelmana oli pitkään, ja on toki vieläkin kieli, jota muualla maailmassa ei ymmärretä. Vasta nykyvuosina suomalaiset ovat muuttuneet kielitaitoisiksi ja rohkeammiksi. Meidän on opeteltava maailman kieliä, sillä on turha odottaa, että voisimme myydä tuotteitamme ja esittää asiamme suomen kielellä. Kielimuuri on ollut Suomen ympärillä korkeana ja eristävänä. Mutta kuten sanottu, tuo muuri on nykyisin jo matalampi. Nykyään jopa suomalaiset musiikkikappaleet voivat nousta suosikeiksi maailmalla, tietysti englanninkielellä esitettyinä.

Suomella on elintilaa aivan tarpeeksi. Kuuluuhan se Euroopan laajimpiin maihin. Asukkaita on toki vähemmän, kuin monissa muissa maanosamme maissa ja siksi Suomen painoarvo ei ole kovin suuri maailman ja Euroopan asioista päätettäessä. Kolmetoista europarlamentaarikkoa ei pysty estämään monia maallemme haitallisia päätöksiä lähes tuhatpäisessä päättäjien parvessa.

Kenraali Adolf Ehrnrooth toisteli usein lausetta: ”Suomi on hyvä maa.” Ei sitä toteamusta käy kieltäminen. Kaikilla maamme asukkailla ei mene hyvin, mutta nälkää ei nähdä eikä meidän tarvitse lähteä maanpakoon, sillä maamme olot ovat rauhalliset ja turvalliset.

Kukaan ei tiedä tulevaisuutta, mutta satavuotisjuhlaansa Suomi saa valmistautua tyytyväisenä siihen, mitä on saavutettu ja myös levollisin mielin tulevaisuuteensa uskoen. Onnea ja varjelusta rakkaalle syntymämaallemme!

 

Tapio Isokivelä

Oulainen

------------------------------------------------------------------------------------

Suomi 100 -kirjoituskilpailu: Jään ja suven maa

 

”Niiton sellaasiakin maita, johona ei ole koskaan talavia. Kun mumma ja faari asuivat Amerikas, niille kaupattihin maata Meksikonlaharen rannalta, johona ei ole ikinä lunta eikä jäätä. Mutta mummalla oli ikävä Suomehen ja niin ne muutti tänne neliän vuoren jäläkihin takaasin”, äiti selittää minulle.


Olisipa hauska asua sellaisessa maassa, jossa ei olisi ikinä lunta eikä pakkasta. Rapsutan kynnellä ikkunassa olevia jääkukkia ja puhallan reiän. Ikkunasta näkyy valkoiset puhtaat hanget, lumiset puut ja räystäällä on pitkiä jääpuikkoja. On jo kevättalvi, helmikuu. Aurinko paistaa kirkkaasti siniseltä taivaalta. Pakkanen risahtaa puissa.


Lähden ulos. Pukki on tuonut minulle sukset, ne ovat punaiset ja niiden kärjissä lukee Valtonen. Hiihdän pitkin kantohankia, olen Veikko Hakulinen. Palaan kotiin posket punaisina. Tuvanlämpö tulvahtaa vastaan. Äiti on keittänyt kuoriperunat ja tehnyt läskikastiketta. Pyytää hakemaan liiterillä heinäseipäitä tekevän isänkin syömään. Äidin tekemää ruisleipää, omien lehmien maitoa ja puolukoita, kyllä maistuu hyvältä.


Ensimmäisiä pieniä sinisiä villiorvokkeja ilmestyy toukokuun lopussa, keltaisia voikukkia ja vaaleanpunaisia mesikankukkia. Kanat ja kukko ovat päässeet juoksemaan pihamaalle vapaana. Kananpesiä on hauska etsiä ja löytää munia.


Heinäntekoaika. Aurinko paahtaa kuumasti. Makaan heinäpalteen päällä ja katselen pilviä. Heinäseiväsrivit ovat suorassa rivissä. Isä on niittänyt heinät nurin Hipin kanssa ja ajanut ne palteisiin haravakoneella. Äiti ja sisko hankoavat heiniä seipäisiin, toinen sisko haravoi. Heinäpellon voimakas tuoksu tuntuu voimakkaana. Juomme kahvit ladon kohdalla. Istun kynnyksellä ja huomaan sisiliskon luikertelevan pitkin ladon seinää. Inhoan sitä. Etsin mesikoita ojanpientareelta, ne ovat pieniä, mutta tosi makeita. Peltojen reunassa on räme. Siellä kasvaa kullankeltaisia hilloja. Poimin muutamia suuhuni.


Syksyllä on puintipäivä. Naapurin miehet ovat töissä, lähes kymmenen henkeä. Kahdella hevosella ajetaan elot, kaurat ja ohrat pellolta. Puimakoneen kita vonkaisee saadessaan viljatukon kitaansa. Jyvät menevät säkkeihin, akanat eri pussiin. Isä kantaa jyväsäkit aittaan. Hanna, ainoa nainen puinnissa, kantaa ruumenet isolla vakalla elosuojaan. Ladon taakse tulee iso olkisuova. Äiti ja siskot ovat keittäneet lihaperunat, riisipuuron ja mustikkasopan. Ruoka maistuu puintiväelle. Lautasia ja muita ruokailuvälineitä on lainattu naapurista, itsellä ei ole niin paljon astioita.


Syksy tulee ja pimeät illat. Öljylampun himmeä valo tuo sen verran valonkajoa, että siskot näkevät tehdä kotiläksyt. Lähden äidin luo navettaan. Kuljen kädet suorana, etten kävelisi pihalla oleviin koivuihin. Navetan lyhdynvalo näkyy hieman. Lämmin, kostea navetanhaju löyhkää heti ovesta. Kanat nukkuvat orrella ylhäällä, kukko on keskimmäisenä. Lampaat syövät heinää, pikkukaritsat määkivät. Lampailta on leikattu villa, ne karstataan ja kehrätään ja saadaan lankaa. Äiti lypsää Helunaa, maito vaahtoaa ämpärissä. Mirri saa vaahtomaitoa, josta se kovasti tykkää.


Talvella revontulet leiskuvat taivaalla. Kuu ja tähdet valaisevat pimeää iltaa. Pakkanen paukahtaa puissa. On ihan hiljaista.
Kekkonen käy Oulaisissa, se on suuri kunnia-asia oulaistelaisille. Pekka Tiilikainen selostaa seinätelineellä olevasta radiosta maailmanmestaruuskilpailuja. Suomalainen voittaa hiihdon ja selostajan ääni murtuu. Soitetaan Maamme-laulu. Lauantaina sauna-ilta. Savu on tuprutellut seinäräppänästä ja raollaan olevasta ovesta ulos koko iltapäivän. Isä menee ensimmäisenä kuumiin löylyihin. Kiukaan kihahdus kuuluu ulos asti. Puhtaat vaatteet päälle saunan jälkeen. Äiti on paistanut lättyjä, kahvin kanssa maistuvat hyvin. Uni on parasta saunan ja raskaan työviikon jälkeen.


Herään yöllä, on valoisaa. Kesäyö.


”Pakkohan sun oli soras tappaa, jos et sä olis tappanut niitä, ne olis tappanut sun”, äiti sanoo isälle. Sodan päättymisestä on viisitoista vuotta. Isä oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta, syyskuussa 1939 lähti. Marraskuun viimeinen alkoi talvisota. Sataviisi päivää sotaa. Tuli rauha. Välirauha, kuten myöhemmin sanottiin. ”Sillonhan se höykytys vasta alako”, isä sanoi, tarkoittaa sotilaaksi kouluttautumista.


Isän äiti kuoli keväällä, hautajaisiin ei päästetty. Jatkosota juhannuksen alla 1941. Nyt oli pojasta kasvanut sotilas. Laguksen jääkärijoukkoihin, etulinjoihin, vaikeisiin paikkoihin sotimaan. Vallattiin maata viholliselta. Edettiin kohti itää. Tappioita tuli, sota vaatii veronsa ja verensä. Veli kaatui.


Tuli rauha, mutta vielä jatkui sota, Lapinsota. Saksalaiset, entiset aseveljet oli ajettava maasta pois. Lopullinen kotiutus oli marraskuussa 1944.

 

Vaimo oli löytynyt oman kylän tytöstä, kihloihin ja vihillä käynti sotalomalla. Nyt päästiin vihdoin alkamaan yhteistä elämää.


Isä ei ole koskaan kertonut sodasta. Mutta nyt isä ei saa unta, sota-asiat pyörivät mielessä. Hän selvisi sodasta ilman fyysisiä vammoja, mutta psyykkisesti täysin terveenä sieltä tuskin kukaan palasi. Hän aikoo lähteä pyörällä papin tykö kahdenkymmenen kilometrin päähän, yöllä. Äiti saa pideltyä häntä aamuun. Papilla käynti rauhoittaa mielen.


Siniristiliput liehuvat tangoissa. Suomi on itsenäinen. Isäni soti sen puolesta viisi vuotta. Suomen neljä erilaista vuodenaikaa ovat kaikki hienoja, kauniita. Tuovat elämään voimakkaita vaihteluja.


Olisinko onnellisempi ainaisessa kesän maassa?


Täällä ovat juureni syvällä, sen graniittisessa kalliossa, metsissä, pelloissa, järvissä. Sen ihmisissä, esi-isieni asuinsijoilla.

 

Eila Simunaniemi

-------------------------------------------------------------------------------------------------

Lisää puuta perhetiloilta

 

Nyt kun teollisuus suunnittelee ja rakentaa uusia biotuotteen tehtaita Äänekoskelle, Kemijärvelle, Kemiin ja Kuopioon, puun riittävyys on alkanut puhuttaa. Pula puusta ei johdu puun määrästä tai kasvusta metsissämme, sen osoittaa Luonnonvarakeskuksen uusin metsälaskenta.


Pula johtuu siitä, että yhä suurempi osa perhetiloja on muuttunut taannoisista metsän kasvatustiloista tämän päivän metsän omistustiloiksi. Samoin kuin osakesäästäjä on haluton myymään osakkeitaan, metsän omistustila on usein haluton myymään puutaan.


Bioteollisuus on ollut huolissaan ennenkin. Vuonna 1953 vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta nopeakasvuisen viljelypajun pistokkaita. Viljelystä kaavailtiin lisää sellun raaka-ainetta. Sellupajun koekasvatus kesti yli kymmenen vuotta, mutta ei edennyt vielä käytäntöön.


Puuta söi sotien jälkeen myös biotalouden varhainen esiaste, monilajinen tuotepaletti. Sulfiittisellun tehtailla puusta tehtiin lisätuotteena etanolia. Se tunnettiin kansan keskuudessa tikkuviinana ja Alkon tiskillä Karhu-viinana. Nyt tuote on nimetty bioetanoliksi.


Puun riittävyys oli taustalla 1960-luvulla, kun metsäteollisuus siirsi painopisteensä kemiallisen sellun keitosta puun kuumahiertämiseen, ja siitä edelleen aikakauslehtien tyyppiseen paperiin. Kun pyöreää puuta kuluu 5,5 kuutiota tonniin kemiallista massaa, mekaaninen massa syö vain 2,6 kuutiota. Tehdään siis vähästä puusta enemmän paperia hiertämällä, sanottiin.
Puuvajeen pelko kasvoi edelleen 1970-luvun alussa. Suomen Itsenäisyyden juhlavuoden rahasto (Sitra) rahoitti viisivuotisen lyhytkiertopuun kasvatus- ja käyttöprojektin. Viljelykokeita perustettiin eri puolille maatamme, pohjoisimmat Muhoksen koeaseman alueille.


Pisimmälle Sitran kokeista näki MTK:n puheenjohtaja Veikko Ihamuotila, itsekin maineikas metsänkasvattaja. Hän ehdotti 1977, että maa- ja metsätaloustuottajat reivaisivat suuntaa ja alkaisivat viljellä sopivilla pelloillaan puuta biomassaksi. Ihamuotilan kannanotolla oli vahva vaikutus siihen, että Kannukseen perustettiin vuonna 1979 Energiametsäkoeasema.
Nykyinen puuvarojen riittää – eipäs riitä väittely muistuttaa aikaisempien vuosikymmenten metsäkohuja. Tutkimuksella on ollut tapana vastata kohuihin kehittämällä uutta metsänviljelyä. Niin soisi tapahtuvan nytkin. Tilanne on kuitenkin päinvastainen. Metsäntutkimuslaitos eli Metla sulautettiin vuoden 2015 alussa valtakunnalliseen Luonnonvarakeskukseen. Alueellisten koeasemien lakkautus alkoi. Viimeksi näin kävi Kannuksen energiametsäkoeasemalle, huhtikuussa 2017.


Metla tunnettiin alun perin nimellä Metsätieteellinen koelaitos. Se pohjautui alueellisten koeasemien verkkoon. Niiden yhteinen tavoite oli selvittää koeviljelyllä, miten metsänkasvattajat, etenkin perhetilat, voivat tuottaa lisää puuta teollisuudelle. Tavoite on edelleen tarpeen. Biotuotetehtaat tarvitsevat tuekseen 2010-luvun perhetilojen metsäviljelmiä. Etämetsän omistustilojen puun varaan biotalous ei voi perustua.

Veli Pohjonen
agronomi, maatalous- ja
metsätieteiden tohtori
Kuusamo

 

-------------------------------------------------------------------------------------

 

 

 

   


Tokola   

   Pajala

yhteystiedot

Liitteet