”Terve! Ollaanko täällä kotona?”
Pienessä pohjoisnorjalaisessa kylässä, jossa asumme, matalan kynnyksen vierailukulttuuri on vielä voimissaan.
Kylään ystävien luokse voi tupsahtaa ilmoittamatta siitä etukäteen, eikä kukaan pidä sitä epäsoveliaana tai kummallisena.
Myönnän, että ensiksi tämä tuntui minusta kammottavalta. Vieraathan saattoivat saapua todistamaan luuttuamatonta keittiönpöytää, pyykkiröykkiötä sohvalla tai saapua vaikka juuri silloin, kun olen tekemässä ruokaa.
Pahoittelin epäjärjestystä, säntäsin aina siivoamaan jotakin kohtaa talosta tai jätin ruoanlaiton kesken ja keskityin järjestämään pullaa pöytään kahvin kaveriksi.
”Älä hermoile. Ei me tultu katsomaan luututtua keittiön pöytää, vaan kysymään, että mitä teille kuuluu!”

Vähitellen ymmärsin, että paperipinoa pöydällä ei tarvitse siirtää, mikäli pöydällä on tilaa myös kahvikupeille.
Opin, että kuulumiset voi hyvin vaihtaa myös ruoanlaiton lomassa tai pyykkivuoren takaa. Hartioiden laskeuduttua ymmärsin myös arkisten kyläilyiden arvon.
Tutkimustulokset osaavat kertoa, että yksinäisyyden tunteet ovat lisääntyneet useilla hyvin erilaisilla ihmisryhmillä. Modernissa yhteiskunnassa kasvokkain tapaamiselle ei ole enää välttämätöntä tarvetta digitaalisten laitteiden vallatessa yhteydenpidosta yhä suurempaa osaa, mutta tutkimusten mukaan digitaalinen kommunikointi ei samalla tavalla poista yksinäisyyden tunteita kuin kasvokkain tapaaminen.
Niinpä kyläilyille, piipahduksille ja arkisille kohtaamisille on ja tulee aina olemaan oma paikkansa.

Itse toivoisin myös, että pohjoisen kyläilykulttuurista voitaisiin ottaa oppia muuallakin. Kaiken ei tarvitse olla kellontarkkaan suunniteltua tai täydellisesti järjestettyä, eikä kyläilyn kuulu olla suoritus tai stressin lähde.
Parhaat keskustelut keittiönpöytämme ääressä ovat syntyneet, kun eteisestä kuului:
”Moi! Keitetäänkö kahvit?”

Heli Korhonen

 

 

 Erma 2x65

 ST 84x50 UUSI 

31648308 1692794157469228 5656655289575800832 n

 

   Pajala

 

 

yhteystiedot